Ympäristömummot ja -vaarit päiväkotien kumppaneina Lahdessa: kohtaamisten riemua, kasvattavia elämyksiä ja helpotusta resurssipulaan

Asukkaiden ehdotukset kaupungille voivat parhaimmillaan johtaa menestyksellisiin yhteistyökäytäntöihin, jotka tuottavat iloa ja hyötyä niin aktivisteille, muille yhteisön jäsenille kuin kaupungillekin. Tällainen on Lahdessa Helena Juutilaisen ideasta alkunsa saanut ympäristömummo ja -vaaritoiminta. Kävimme 28.4.2015 tapaamassa Helenaa ja toista ympäristömummoksi ryhtynyttä, Maire Heijaa.

Aktiivisuutensa saa suunnitella itse

Ympäristömummot ja -vaarit ovat vapaaehtoisia, jotka käyvät päiväkodissa tapaamassa lapsia ja järjestämässä heille elämyksellistä ja kasvattavaakin toimintaa. Lapset ovat päässeet mm. ötökkä-, sieni- ja kasviretkille, kaloihin erikoistuneen vaarin kanssa myös pilkille ja avaamaan kaloja. Ympäristömummojen ja -vaarien verkostojen ja lasten vanhempien kautta on saatu avuksi myös erikoisosaajia, jotka ovat järjestäneet havumajojen tekoa ja jopa linnunpönttöjen rakentamista. Sisätiloissa lapset ovat mm. tehneet savitöitä ja oppineet kierrätystä jätteenlajittelukilpailun kautta.

Kukin ympäristömummo ja -vaari saa itse ratkaista, mitä haluaa lasten kanssa tehdä ja kuinka usein. Lapset myös pääsevät näin hyötymään mummojen ja vaarien kiinnostusten monipuolisuudesta. Esimerkiksi Maire on erikoistunut luontoasioihin. Hän on mm. kehittänyt Lahdessa ympäristökasvatuksessa aiemmin käytettyä Onnenpyörää monipuoliseen käyttöön luonnosta keräämiensä materiaalien avulla. Pyörää pyörittämällä lapset pääsevät oppimaan luonnosta vuoden kierron mukaan. Maire on taustaltaan insinööri, ja eläkkeellä hän on suorittanut kaksi luonto- ja ympäristöaiheista tutkintoa. Helena on työ- ja vapaaehtoistyöurallaan mm. organisoinut luomuaiheisia suurtapahtumia, toiminut urheilujärjestöjen aktiivina ja järjestänyt ympäristökoulutuksia.

Ympäristömummous tai -vaarius ei kuitenkaan edellytä luonto- tai muutakaan erityisosaamista, vaan päiväkodit arvostavat mummoja ja vaareja jo pelkästään iän tuoman kokemuksen ja viisauden välittäjinä. Perinteen siirtäminen on toiminnan yksi tavoite. Helenaa hänen nimikkopäiväkotinsa johtaja on mm. pyytänyt kertomaan, mitä leikittiin Helenan ollessa lapsi.

Kaupunki tarjoaa lainavälineitä, koulutusta ja tilaisuuksia kokemusten vaihtoon

Ympäristömummoksi tai -vaariksi ryhtyvä sopii toiminnastaan nimikkopäiväkotinsa kanssa ja käytännöistä tehdään yksinkertainen kirjallinen sopimus. Kaupungin työntekijät auttavat hänet alkuun opastamalla mm. käyttämään tarvikelainaamon kiikareita, luuppeja ja muuta. Ympäristömummot ja -vaarit saavat myös osallistua päiväkotien henkilökunnalle järjestettäviin koulutuksiin. Toimintaa koordinoiva kaupungin ympäristötoimi (Lahden seudun ympäristöpalvelut) järjestää myös epämuodollisia kahvitapaamisia, joissa ympäristömummot ja -vaarit voivat jakaa kokemuksia keskenään.

Helenan ja Mairen mielestä tällainen tuki kaupungilta on juuri sopiva. Mitään enempää he eivät kaipaakaan. Vapaaehtoisena on ollut helppo toimia, kun ympäristötoimi on ollut asukkaiden vapaaehtoistoiminnasta kaikkiaankin niin innostunut. Tämän suuntauksen ympäristötoimeen toi jo vuonna 1992 silloinen ympäristöjohtaja Kari Porra Rion ympäristökokouksesta.

Innoittajana pientä perhosharrastajaa auttava mummo

Toiminnalle kipinän antoi professori Ilkka Hanskin radiohaastattelu ”Miten minusta tuli minä”, jota Helena sattui vuonna 2011 kuuntelemaan. Haastattelussa Hanski kertoi viettäneensä lapsena kaikki kesät mummolassa maalla. Hän oli hyvin kiinnostunut perhosista ja piti tarkkaa kirjanpitoa niiden ilmestymisestä kesän alussa ja niiden liikkeistä kesän aikana.

Kun kesän loppu lähestyi ja oli palattava kaupunkiin ja kouluun, kirjaukset jäivät usein kesken. Ratkaisu oli pyytää mummoa tekemään ja kirjaamaan loppukesän ja alkusyksyn havainnot. Tämä kohta haastattelussa jäi kovasti kiehtomaan Helenaa. Hän ajatteli, että kunhan hänen omat pienet lapsenlapsensa ovat riittävän vanhoja, hän opettaa heidät tarkkailemaan luontoa. Tästä kehittyi ajatus, että miksikäs sellaista ei tehtäisi laajemmin päiväkodeissa.

Luonnosta kiinnostuminen luo pohjan sille, että lapset voivat alkaa hahmottaa laajemminkin ekosysteemien toimintaa ja ihmisen rooleja siinä. Helena on pyrkinyt edistämään sitä, että lapsille opetettaisiin ympäristöasioissa kokonaisuuksia, esimerkiksi luonnonvarojen käytön ja kierrättämisen yhteyksiä ympäristön tilaan ja ihmisten elämään tulevaisuudessa. Jätteenlajittelukilpailun järjestäminen oli yksi keino tässä. Helena on myös tehnyt aloitteen kangaskassien jakamisesta lapsille, mutta sitä ei ole vielä saatu toteutumaan.

Lisää laatua päivähoitopalveluun ja kansainvälistä mainetta kaupungille

Ympäristömummo- ja -vaaritoiminta on ollut palkitsevaa kaikkien osapuolten kannalta. Lasten riemussa näkyy välittömästi, miten toiminta lisää päivähoitopalvelun laatua. Ympäristömummon tai -vaarin tullessa päiväkotiin lapset ovat kaiken aikaa hänen kimpussaan. Helenalle on jäänyt vahvasti mieleen, miten hurjan innostuksen vallassa lapset rakensivat linnunpönttöjä, kun sellainen mahdollisuus heille järjestyi. Valloilleen pääsi patoutunut tekemisen tarve, jota lapset eivät päiväkodin normaaliarjessa pääse riittävästi täyttämään.

Yksi lasten kanssa toimimisen kiehtovuuksista on se, ettei etukäteen tiedä, mistä he innostuvat tai mikä heitä koskettaa. Jokin aika sitten Lahdessa uutisoitiin joutsenesta, jonka kaulaan oli tarttunut kuristava muovinkappale. Helena oli viemässä päiväkotilaisia retkelle tutustumaan metsäluontoon, mutta uutisen nähtyään lapset keskittyivätkin retkellä vain keräämään roskia, jotteivät ne tartu eläimiin!

Toiminnasta on tullut Lahdelle jopa kansainvälinen valtti, kun vierailijat ovat innostuneet soveltamaan mallia ulkomailla. Kouluissa käyviä mummoja ja vaareja Suomessa on monin paikoin, mutta päiväkotien ympäristömummo ja -vaaritoiminta Lahdessa on tiettävästi Suomessa ainutlaatuista.

Aktivismia vai palvelun tuottamista?

Ympäristömummot ja -vaarit käytännössä myös paikkaavat päiväkotien resurssipulaa. Helenan päiväkodissa työntekijän kerran sairastuttua toinen työntekijä totesi, että ei olisi pärjätty, jos Helena ei olisi sattunut olemaan paikalla. Sairastuneen tilalle ei aina saada sijaista.

Ympäristömummoudesta ei ole kovin pitkä askel toimimiseen päivähoitopalvelun tarjoajana. Kysyimme Mairelta ja Helenalta, lähtisivätkö he tuuramaan päiväkodin työntekijää, jos päiväkodista pyydettäisiin. Maire arvelee, että ei lähtisi. Hän viihtyy ympäristömummona juuri siksi, että se on täysin vapaaehtoista ja tehtäväksi voi valita juuri itselle mieluiset asiat. Toisten tarpeiden mukaan toimimista hän on saanut työelämässä tehdä aivan tarpeeksi.

Helena pyrkisi järjestämään pääsynsä tuuraajaksi, jos juuri nimikkopäiväkodista pyydettäisiin. Hän ei pidä kuitenkaan mahdollisena, että päivähoitoa laskettaisiin vapaaehtoisten varaan. Äitinä hän haluaisi, että omat lapset ovat ammattilaisten käsissä. Tämä kaupungin linja nykyisin onkin: päiväkotien työntekijöitä on ympäristömummojen ja -vaarien toiminnassa aina mukana retkilläkin.

Kasvua kevytosallistumisella?

Helenan ja Maire kuten päiväkotien henkilökunta ja ympäristötoimikin toivovat, että ympäristömummoja ja -vaareja saataisiin nykyisten vajaan kymmenen lisäksi lisää. Nykyiset eivät vielä millään riitä kaikkiin päiväkoteihin. Ympäristötoimi pyrkii aktiivisella markkinoinnilla aktivoimaan uusia mummoja ja vaareja mukaan. Myös Helena ja Maire ovat tehneet rekrytoinnissa parhaansa, Maire äskettäin mm. kertomalla toiminnasta Kirkonseutu-lehdessä (kesäkuun 2015 numerossa s.7). Haasteena on myös kiinnostuksen säilyminen. Helenan kannustaessa tuttaviaan mukaan jotkut innostuivat aluksi, mutta eivät sitten halunneet sitoutua toimintaan pidemmäksi aikaa.

Sitoutuminen on aktiivisuudessa yleinen kynnyskysymys. Nykyajan osallistumiskulttuurissa suosituimpien toimintamuotojen menestystekijänä on usein mainittu, että niissä osallistuminen on helppoa ja lyhytkestoista. Vaikkapa pop-up-ravintola voi olla mukava pystyttää päiväksi, mutta moni jäisi pystyttämättä, jos se vaatisi saman tekemistä toistuvasti jatkossakin.

Voisiko ympäristömummo- ja vaaritoiminnan yksi laajentumissuunta löytyä houkuttavuuden lisäämisestä suuren, vähemmän sitoutumishaluisen ihmisjoukon kannalta? Voisiko toiminta täydentyä kokeilulla ”kevytversiosta”, jossa asiasta innostuneet pääsisivät tekemään vaikka kertaluontoisia mummo- ja vaarikeikkoja? Voisiko vaikka Nappi Naapuriin luoda palvelun, jossa voisi päiväkotien kohdalla ilmoittautua paitsi varsinaiseksi ympäristömummoksi tai -vaariksi, myös löytää itselle sopivia aikoja kertaluontoisiin mummoilu/vaareilukeikkoihin?

Toiminta määrittyy lasten aikataulun ja lähiympäristön mukaan

Lasten ja ympäristömummojen ja -vaarien yhteinen aika määräytyy päiväkotien tarkan arkiohjelman mukaan. Varsinkin retkiä määrittävät tarkasti lasten ruokailu-, päiväuni- ja muut ajat ja siten se, mihin asti käytettävissä olevan ajan puitteissa ehditään kävellä. Bussilla päästään retkeilemään joskus harvoin silloin, kun lasten vanhemmat rahoittavat matkustamisen kulut.

Toimintamahdollisuudet riippuvatkin lähes täysin lähiympäristön tarjonnasta. Mairen nimikkopäiväkodin lähellä Renkomäessä metsä on yksityismetsää, jossa ei saa esimerkiksi rakentaa majoja. Vesiympäristöihin tutustuminen voi onnistua lähinnä niissä päiväkodeissa, jotka sattuvat sijaitsemaan rannan tai puron tai vastaavan lähellä.

Helena pitää lasten ympäristösuhteen kehittymisessä vakavana ongelmana sitä, että monilla lapsilla on niin heikosti mahdollisuuksia päästä saamaan kokemuksia oikeasta isosta metsästä. Hän on jättänyt kaupungille palautetta, että retkiä isoon metsään pitäisi järjestyä enemmän.

Tietoisuus lasten luontoon pääsyn tärkeydestä on Lahdessa jo lisääntynytkin koulumetsähankkeen myötä. Pääsy monipuolisia kokemuksia mahdollistaviin metsiin ja muihin luontopaikkoihin on ennen kaikkea kulkemis- ja aikakysymys, mutta sitä määritellään olennaisesti päätöksenteossa maankäytöstä, rakentamisesta ja esimerkiksi metsänhoidosta.

Luonto ei ole riskitön, mutta turvallisuudesta huolehditaan osin jo liikaa

Myös päiväkodin säännöt ohjaavat toimintaa. Joissain päiväkodeissa lapsia ei saa päästää esimerkiksi kiipeämään puuhun tai kaatuneen puun rungolle, koska sieltä voi pudota. Tämä on Mairen ja Helenan mielestä surullista. Lapset kun kuitenkin haluaisivat kiivetä.

Kysymys lasten turvallisuudesta tulee vastaan myös tilanteissa, joissa luontoon tutustumiseen voisi kuulua maistamista. Onko parempi, että metsäretkillä ei maistella ollenkaan, vai hyväksytäänkö riski, että maistettavassa marjassa voi joskus olla pöpö ja joku saattaa sairastua? Tai onko tasapuolisuuden vuoksi perusteltua, että kukaan ei maistele, kun allergiset eivät voisi?

Maire tapaa viedä Renkomäen päiväkodin lapsia retkelle myös lähellä sijaitsevalle kotipihalleen. Jos maistelu ei olisi kyseenalaista, hän mielellään tutustuttaisi heitä samalla luontomakuihin esimerkiksi maistattamalla itse tekemäänsä kuusenkerkkäsiirappia.

Joissain muissa kaupungeissa päiväkodeilla on lasten syömisissä hyvin tiukka linja. Esimerkiksi Helsingissä päiväkotilaisille ei saa olla tarjolla mitään itse tehtyä.

Kuntaliitos – kylmää vettä niskaan vai nostetta aktivismien kasvuun?  

Helenaa huolestuttaa tulevan kuntaliitoksen vaikutus kaupungin toimintaan. Uhkana on, että nykyinen ympäristötoimi hajautetaan eri toimipaikkoihin. Nykyisiä hyviä toimintatapoja saatetaan menettää, kun hallinnon sisäinen yhteistyö näin mutkistuu ja ihmiset saattavat vaihtua. Etenkin johtajien vaihtuminen on riski, koska myös myönteisyys asukkaiden aktivismille on paljon kiinni johdon näkemyksistä.

Myönteisenä tulevaisuuskuvana voi ajatella, että Lahti pitää asukkaiden aktiivisuutta ympäristömummo- ja -vaaritoiminnassa ja muussakin niin arvokkaana, etteivät kaupungin luomat edellytykset aktiivisuudelle hallintoa uudistettaessa ainakaan heikkene. Tämänsuuntaisesti tuntuivat myös tapaamamme Lahden kaupungin edustajat ajattelevan.

Hallinnon toimintatapojen kehittämisessä ympäristömummo- ja -vaaritoimintaa voi hyödyntää esimerkkinä siitä, miten luoda periaatteita kaupungin työntekijöiden ja kansalaisaktivistien työnjaosta, vastuista ja oikeuksista. Toimintamalli sopimuskäytäntöineen ja siitä saadut kokemukset voivat olla avuksi mietittäessä käytäntöjä vastaaviin kumppanuuksiin muissa aihepiireissä. Voisiko Lahden ja Nastolan yhdistymisessä yksi lähestymistapa ollakin, että luodattaisiin aihepiireittäin mahdollisuuksia sekä ympäristömummo- ja -vaaritoimintaa vastaavien kumppanuuksien että kertaluontoisen, helpon osallistumisen edistämiseen?

Ympäristömummo- ja -vaaritoiminta on yksi arvokkaista esimerkeistä, joiden pohjalta Kaupunkiaktivismi-hankkeessa työstetään kaupunkien työn tueksi suuntaviivoja reilujen kumppanuuskäytäntöjen luomisesta aktivistien ja kaupungin välille. Mitä muita jo pitkälle mietittyjä ja koeteltuja toimintamalleja voitaisiin hyödyntää suuntaviivojen ja niiden soveltamisessa auttavien esimerkkitapausten kokoamisessa? Miten kansainvälisiä esimerkkejä, kuten Nestan kokoamia, voidaan hyödyntää aktivismien tukemisen suunnittelussa Suomessa?

 

 

Advertisement