Taustaa

Tutkimuksessa tarkastellaan kaupunkiaktivismia eli kansalaisten paikallisia organisoitumisen ja toiminnan muotoja ekologisen kestävyyden, innovaatiopolitiikan ja yhteisöllisyyden näkökulmista.

Tutkimuksen tausta-ajatus on, että kaupunkikulttuurissa virinnyt kansalaisten omaehtoinen itseorganisoituminen on synnyttänyt toimintaa, joka institutionalisoituessaan, levitessään ja laajetessaan voi luoda merkittäviä myönteisiä kehityssykäyksiä.

Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä toimivat resurssitehokkuuteen, yhteiskäyttöisyyteen, jakamistalouteen, innovaatioympäristöihin, osallistumiseen, kansalaisten tiedon hyödyntämiseen, prosumerismiin, DIY-kulttuuriin ja sosiaaliseen mediaan liittyvät tutkimuskeskustelut. Näitä yhdistää käsitys kansalaisyhteiskunnan vahvistumisesta kaupungeissa.

Tutkimusta motivoi tulevaisuudenvisio siitä, miten kaupunkilaisten omaehtoinen toiminta ja itseorganisoituminen ottavat vähitellen edustuksellisen demokratian, virkamiestyön ja asiantuntijavallan tehtäviä ja asemaa yhteiskunnassa. Tässä visiossa kaupungin rooli ja tehtävät suhteessa kaupunkilaisten omaehtoiseen toimintaan ovat selkeytyneet, myös osallisuuden ja vaikuttamismahdollisuuksien tukemisen osalta. Esimerkiksi tarve kaupungin järjestämälle osallistamiselle on täsmentynyt niin, että se ja kaupunkilaisten oma toiminta täydentävät toisiaan ja osallistaminen palvelee niin kaupunkilaisia kuin hallintoakin tehokkaasti.

Yhtä aikaa kaupunkiaktivismin aallon kanssa osa kaupungin palvelulaitoksista hakee uusia tapoja toimia. Kaupunkikehittämisen kirjallisuudessa puhutaan hallinnon toimijoista yhä enemmän hallintoaktivisteina, joiden tehtäviin kuuluu löytää keinoja hiljaisten kansalaisten äänen tavoittamiseen myös epävirallisissa yhteyksissä toimimalla (Sager 2012, Tayebi 2013). Tutkimuksissa on kuitenkin käsitelty niukasti sitä, mitä hallinto voisi palvelujen järjestäjänä ja osallisuuden edistäjänä oppia kaupunkiaktivisteilta.

Tutkimuksessa ajatellaan kaupunkiaktivismeja bottom-up-tyyppisinä kaupunki-innovaatioina, joiden seuraaminen kertoo, millaisille palveluille ja toiminnalle on kysyntää, sekä miten toiminta voi erilaisilla alueilla organisoitua. Tutkimuskohteita lähestytään ikään kuin kaupungin kokeilutoiminnan pilotteina, vaikka ne ovat kansalaisten omaehtoista toimintaa. Living lab -kehittämisestä tämä lähestymistapa eroaa siten, että tarkastelussa ei ole jokin tuote tai palvelu ja sen käyttäjälähtöinen kehittäminen vaan käyttäjien itsensä synnyttämä toimintatapa ja sitä vastaavat julkisen vallan hallinnolliset valmiudet.

Yleisellä tasolla tutkimuksessa pohditaan sitä, miten kansalaisyhteiskunta saattaa tulevaisuudessa ottaa yhteiskunnan tehtäviä hoitaakseen. Näkökulma ei ole se, mitä ja miten julkisia palveluja voidaan siirtää kansalaisyhteiskunnalle – kolmannelle ja neljännelle sektorille (uusliberalismi, Big Society). Sen sijaan kysytään, miten neljännellä sektorilla ja sen yhteyksissä muihin sektoreihin syntyy sellaisia kansalaislähtöisiä toimintoja, toimijoita ja toimijuuksia, jotka operoivat julkisten palvelujen rajapinnoilla ja/tai palvelevat yhteiskuntapoliittisia tavoitteita olematta osa julkisvallan piiriin järjestäytynyttä kansalaisyhteiskuntaa. Jos näin merkittävässä määrin käy, hallinnon on syytä reagoida kehitykseen. Miten hallinnoida suoraan toimintaan suuntautuneen kansalaisyhteiskunnan tuottamia yhteiskunnallisesti tärkeitä toimintoja?

 

Advertisement